Ihana elämä

Se tunne, kun mahtavan bileillan jälkeen kävelee kotiin aamun sarastaessa ja lintujen laulaessa. Eilen vietin ihan mahtavan illan vanhojen luokkakavereiden kanssa siirtolapuutarhalla, grillattiin, höpistiin, laulettiin karaokea ja saunottiin ja juotiin viiniä. Ja elämä tuntui aivan mahtavalta. Hetkeen ei mitään puuttunut.

Odotin bussia kahden jälkeen ja katselin Paavalin kirkon kelloa, samaa kelloa on tullut tuijotettua monina bileöinä. Istuin ja odotin bussia. Mietin miten ihanaa on olla vastuussa vain itsestään ja vain itselleen. Hetkeen kukaan ei kaivannut minua, olin vapaa. Olisin voinut mennä mihin vain ja tehdä mitä vain.

Oli ihanaa tajuta, että elämä on kivaa ja se jokin puuttuva asia ei hetkeen painanut mieltä. Hetken ajattelin, että on tässä lapsettomuudessa ollut se hyvä asia, että olen saanut nauttia nuoruudesta täysillä.  Olen valmis katsomaan, mitä elämä on minulle varannut. Jaksan odottaa, kunhan vain odotus joskus palkitaan.

Suunnitelukäynti chek!

Nyt se sitten viimmein oli, suunnittelukäynti. Yllättävän nopsaa tämä 6 viikkoa meni. Nyt pitäisi odottaa toiset 6 viikkoa ja sitten, jos kaikki menee hyvin, olisi eka inssi.

Eli suunnittelukäynti meni näin: uusi nuori lääkärinainen, joka oli tosi mukava, otti vastaan ja selitti miten edetään, allekirjoitettiin paperit ja ultrattiin mut. Sitten käytiin molemmat taas antamassa hiv ja hepatiitti näytteet.

Suunnitelma olisi seuraava, aloitetaan insseillä, joissa tukilääkitykseenä ainoastaan clomit. Eka inssi olisi voitu tehdä jo tässä kierrossa, mutta folliultra aikoja ei ollut. Jos ekat inssit menee hyvin niitä voidaan lääkärin mukaan tehdä 5-6, meillä kun olisi lääkärin mielestä hyvät mahdollisuudet onnistua niillä (15 % per kerta ja kuuden kerran satsilla onnistumistulos olisi 50 %, onko se sitten hyvä?). Ainoa pelko liittyy siihen, että mun nuoren iän takia clomit tuottaa liikaa munasoluja.

Lääkäri oli myös sitä mieltä, että vaikka munasolut olisivat poistetun tuuban puolella on silloinkin ihan hyvät tsäänssit onnistua. Nyt sitten odotetaan kuukausi ja sitten varaamaan ekaa folliultraa.

Käynti oli mukva, lääkäri tuntui kuuntelevan mua ja otti todesta mun pelon ohuesta limiksestä. Lääkäri oli sitä mieltä, että clomit sopivat kuitenkin, koska mun limakalvo oli nytkin (kp 3) ihan ok-näköinen, clomeilla on kuulemma myös helpompi muutella annostusta, jos vaste on liiaallinen/liian vähäinen.

Niin ja kesätauonkaan ei perjaatteessa pitäisi vaikuttaa insseihin, niitä tehdään läpi kesän. Ainoastaan ajoista voi ajoittain olla pulaa. Eli katsotaan nyt kesä, että mitä tapahtuu...

Ei vieläkään meidän vuoro

Kp 25 ja ekat tiputtelu tipat bongattu, voi miten kivaa!! Ei sit vieläkään meidän vuoro... Jotenkin kuitenkin mieli pysynyt positiivisena. Miten sitä voisikaan olla allapäin, kun on näin ihana ilma?

Eilen kävin työpäivän jälkeen heittämässä talviturkin. Töissä oli kuuma ja ullkona vielä kuumempi, joten mä hyppäsin alusvaatteisillani jokeen (odotin hetkeä, jolloin ei ollut ohikulkijoita). Kylmähän se oli, mutta se oli mahtava sponttaani hyvänmielen teko.

Tasan viikon päästä olisi se lapsettomuuspolin suunnittelukäynti. Pikkusen jännittää, että mihin siellä päädytään. Ennen kesätaukoa ei ainakaan mitään ruveta tekemään, mutta jospa saatas alkusyksylle suunnitelmia. Ei kai ne enää voi lähettää meitä takas kotiin yrittämään? Eihän?

Ovis

Kp 15  ja ovistesti näytti plussaa. Eipä tässä muuta. Kohta lähetään miehen kanssa pyöräilemään Arabianrannan Dylaniin brunssille, saa nähdä onko se niin hyvä kun on kehuttu. Ihanaa, kun täältä uudesta kodista on niin lyhyt matka kaikkialle.

Huomenna vieteään äitienpäivää, pitäisi ehtiä kakkukin vielä leipomaan jossain välissä. Äitienpäivä ei herätä negatiivisia tunteita, toivon vain, että joku vuosi mäkin saan sitä vietää äitinä.

Tyytyväinen

Juuri tällä hetkellä olen tyytyväinen elämään. Onnellinen. Positiivinen mieli on ollut valloillaan jo muutaman viikon.

Miksi? Tekeekö sen meidän ihana uusi asunto, joka on aikalailla täydellinen. Vai tekeekö sen kevät? Vai se, että olen tosissani löytänyt liikunnan riemun pitkän tauon jälkeen. Nykyään oikein hihkun jumppiin ja juoksulenkeille.

Vai tekeekö sen oivallus, että ei muidenkaan elämä ole oikeasti helppoa. Jotenkin tuntuu, että olen vasta viime aikoina tajunnut, että me ei olla ainoita joilla on elämässä vaikeuksia. Tottakai, mä olen aina tiennyt sen. Mutta, viime aikoina on tullut ilmi kavereilta pettäviä poikaystäviä, tuulimunaraskauksi, vakavia sairauksia, läheisten sairauksia ja muuta ikävää. Asioita jotka saavat miettimään, että miten ihmiset jaksavat elää niinkin normaalia elämää vaikeina aikoina.

Tajusin, että tällä hetkellä mun elämän ainoa ikävä asia oon lapsettomuus. Voin olla kiitollinen ihanista perheenjäseistä, kavereista ja ystävistä, avomiehestä, koirasta, kämpästä ja mikä tärkeintä tervedestä.

Edessä on ihana kesä, mahtavia bileitä, loppukesästä matka lämpöön. Voin siis olla varsin tyytyväinen elämääni.
(Toivottavasti tämä olotila ja positiivisyys pysyvät pitkään päällä).