Puolitoista vuotta, 18 kuukautta, niin kauan on siitä, kun jätin pillerit pois ja lapselle annettiin lupa tulla. 18 kuukautta on siitä merkkipaalu, että tässä ajassa jotkut tekevät lapsen ja TOISEN. Tämä aika on se lyhyin aika, mitä kahden lapsen saamiseen voi kulua. Tottakai, tiedän sen olevan äärettömän harvinaista, mutta mahtuu meidänkin sukuun yksi sisaruspari, jolla on ikäeroa 9 kuukautta.
Mitä meillä on? Ei mitään. Ainoastaan neljä pientä arpea vatsassa ja haavat mielessä. Haavat, jotka eivät umpeudu, ennen kuin se lapsi on sylissä.
Olo on ristiriitainen. Tämän 18 kuukauden aikana olen itkenyt elämäni katkerimmat kyyneleet. Olen myös elänyt elämäni parasta aikaa. Tähän on mahtunut paljon päiviä, jolloin olen vain maannut sohvalla, päiviä jolloin en ole halunnut nähdä ketään tai puhua sanaakaan kenellekkään. Päiviä, jolloin avomiehenkin läheisyys on ollut liian raskasta. Päiviä, jolloin olen itkenyt, huutanut, tiuskinut ja haastanut riitaa. Välillä olen niin katkera-akka, että itseänikin pelottaa.
Mutta, tähän aikaan on mahtunut myös täydellisiä päiviä. Elämäni parhaita bileitä, bileitä joissa olen tanssinut aamuun asti. Iltoja, jotka on istuttu pöydän ääressä viinipullon kera maailmaa parantaen. Pitkäksi venähtäneitä ruokatunteja koulun ruokalassa ja luennon aikana takapenkissä ei-niin-hiljaa-supistuja kuulumisia. Laiskoja sunnuntai aamuja Miehen kanssa ja pitkiä kävelylenkkejä koiran kanssa. Päiviä, jolloin olen iloinen, onnellinen ja sosiaalinen. Näitä päiviä minä rakastan. Miksi en voi tyytyä näihin päiviin, tähän elämän.
En voi tyytyä näihin päiviin, koska jotain puuttuu. Syli on vieläkin tyhä. Toivottavsti, se täyttyy vielä. Toivottavsti, kaikki päivät muuttuvat onnellisiksi ja toivottavasti, katkerat päivät katoavat. Ja ehkä ne katkerat päivät voivat myös joskus unohtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti