Hyvää joulua!

Hyvää joulua ja kiitoksia kaikille jotka ovat lukeneet tätä blogia tämän syksyn aikana! Tästä blogista ja tietenkin muiden blogeista on ollut minulle valtavasti hyötyä. On ollut ihana jakaa ja lukea muiden samassa tilanteessa olevien kanssa tuntoja.

Meillä avattiin jo joululahjat, minä kun lähden kohta viettämään joulua töihin. Täytyy vielä kaivaa tonttulakki esiin. Jotenkin kummaa, että on jo joulu. Työjoulun  ja lumen puutteen takia on joulufiilis ollut kadoksissa, mutta lahjojen avaaminen jotenkin konkretisoi sen, että nyt on JOULU. Ja tätä vuotta on enää muutama hassu päivä jäljelle.

Eli vielä:

RAUHALLISTA JOULUA JA ONNEA VUODELLE 2014!

Toivotaan, että uusi vuosi tuo meille kaikille paremman vuoden tullessaan.

Ovis

Tilasin tuossa muutama viikko sitten digiovistestejä ja muutaman tein jo kp 12 ja kp 13, mutta silloin vielä näyttivät negaa. Eilen en testannut, koska krapulaisena tuli juotua koko päivän ajan, eikä siitä 4 tunnin pidättämisestä tullut mitään. No, tänään oli sitten kp 15 ja aamulla testiin tulikin sitten se hymynaama! Vautsi, on se aika hauska härveli.

Tein vielä liuskatestinkin ja senkin viiva oli tosi tumma, että olisin siitäkin varmaan oviksen tajunnut, mutta tulipahan nyt saatua varmuus asiasta. Ensi kiertoon jäi vielä 4 digitikkua, eli jos silloin testailen pääasiassa liuskoilla voin vain varmistaa digillä ja mahdollisesti jäisi vielä sitäkin seuraavaan kiertoon tikkuja.

Tänään (ja eilen) on sitten ovista hyödynnetty ja nyt vaan odotellaan seuraavat pari viikkoa.

Kuulumisia

Viimeiset pari viikkoa on menneet ihan hujauksessa, vikat koulujutut ja maanantaina aloitetut työt on vieneet kaiken ajana ja enregian. Nyt mennään kp 13 eikä ovistestien viivat ole vielä juurikaan tummuneet, ennen tätä viimeisintä ku:ta ovikset on ultralla todettu kp 15 ja kp 13, että kai sen nytkin pitäisi olla tässä lähi päivinä. Ajatukset on olleet vaihteeksi ihan muissa kuin lapsettomuuskuvioissa, onneksi. Blogiakaan en ole ehtinyt päivitellä. Viimeiset kolme viikonloppua on tullut riekuttua erinäisten bileiden merkeissä baareissa aamutunneille ja tänäkin iltana se olisi taas tarkoitus, kun juhlitaan ihanan ystäväni valmistujaisia.

Olen kertonut blogista nyt muutamille ystäville, kahdelle näytinkin sen. Olen miettinyt pitäisikö kirjoittaa tätä ihan omilla kasvoilla. Lähes kaikki kaverit jo tietävät nämä meidän kuviot. Ja jos minut tuntee täältä blogista kyllä tunnistaa minut. Ensin pitäisi varmaan kertoa Miehelle tästä, jotenkin kun en ole saanut aikaiseksi. Täytty nyt miettiä, anonyyminä kirjoittamisessakin on puolensa...

Blogihaaste

Sain ensimmäisen blogihaasteeni Dreamerilta Ainako kaksin? -blogista sekä Ikuisesti kahdestaan -blogista, kiitos vaan molemmille <3

Haasteen säännöt:

    1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

    2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.

    3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

    4. Heidän tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.

    5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut.

    6. Kerro kuka sinut haastoi. Ei takaisin haastamista.

 11 asiaa minusta:

1. Aloitin elämäni ensimmäisessä vakityössä tämän viikon maanantaina

2. Avomieheni ei tiedä tästä blogista

3. Minulla ei ole vielä minkäälaista joulufiilistä, vaikka se yleensä alkaa jo viikkoja ennen joulua

4. Melkein kaikki joululahjat ovat vielä hankkimatta

5.  Luen paljon

6. Tänään on tasan 3 vuotta siitä kun tavattiin miehen kanssa ensikertaa

7. Olen kasvissyöjä

8. Rakastan valkoviiniglögiä

9. Rakastan korkokenkiä

10. Syön liikaa suklaata

11. Rakastan hiuksiani, jotka ovat nykyään pidemmät kuin koskaan ennen

 

Minulle esitetyt 11 kysymystä:

1. Onko sinulla uudenvuodenlupausta vuodelle 2014, jos on, niin mitä?

 Yritän ajatella ennen kuin avaan suuni ja puhun. Kaikkea ei aina tarvitsisi sanoa ääneen...

2. Mikä on ollut elämäsi onnellisin hetki?

 Elämässäni on ollut paljon onnellisia hetkiä, enkä osaa valita onnellisinta.

3. Mikä on lempi vuodenaikasi ja miksi?

Kesä, koska olen kova palelemaan.

4. Mikä on mieluisin tapasi viettää lomaa? 

 Rantaloma, jossain ihanassa maassa hyvän ruuan ja auringon kera.

5. Jos voisit muuttaa maailmassa yhden asian, mikä se olisi? 

Missivastaus: Poistaisin sodat.

6. Ketä arvostat?

Ihmistä, joka osaa ja uskaltaa olla oma itsensä.

7. Mikä on paras asia itsessäsi?

Osaan yleensä löytää asioista positiivisen puolen

8. Mikä on paras asia puolisossasi?

Hän saa minut nauramaan.

9. Pidätkö enemmän suolaisesta vai makeasta?

Makeasta.

10. Mistä tekemästäsi asiasta olet ylpeä?

Pääsin kouluun johon halusin ensi yrittämällä.

11. Mikä on nolointa mitä sinulle on tapahtunut?

Vaikeavaikea, ehkä se kun huomasin kerran aamulla, että edellis  iltana baarissa pitämästäni mekosta näkyi tanssiessa pikkuhousut (varsinkin kun illalla oli tullut tanssittua myös pöydillä...).

 

Kysymykseni haastetuille:

  

 1. Missä tapasit puolisosi?

2. Mistä itsessäsi pidät eniten?

3. Lempi jouluruokasi?

4. Jos saisit kuulla odottavasi kolmosia, mikä olisi ensireaktiosi?

5. Maa, jossa haluaisit käydä?

6. Mikä on mielestäsi parasta suklaata?

7. Lapsuuden toiveammattisi?

8. Itketkö helposti?

9. Keiden kanssa vietät joulun?

10. Sohva vai sänky?

11. Montaako ihmistä rakastat?

Haastan seuraavat blogit (en haastanut niin montaa kuin piti): 

Sokeria, kukkasia, etanoita, sammakoita

Ei lapsia tehdä...niitä saadaan

Ihmettä odottaen

Ehkä joskus vielä 

Harmaata lunta

Kp 1

Ja tulihan ne sieltä, mitenkäs muutenkaan. Kp 1 ja järkyttävät kivut. Jospa tää Panadol 1 g ja Ketorin 50 mg yhdistelmä rupeaisi kohta vaikuttamaan ja pääsisin ylös sohvan nurkasta. Eikä kiertokaan pahasti venähtänyt, tänään on vasta kp 34 vanhaa kiertoa. Nyt vaan kohti uutta yritystä!

Viallinen raskaustesti

Osuipa sitten munkin kohdalle viallinen testi. Kp on tänään 30, joten päätin testata vaikka kierto onkin ollut aika sekaisin. Testiin ilmestyi haalea haamu testiajalla, mutta se ilmestyi väärään kohtaan.

Näkyy siis tuossa etenkin ylemmässä ihan kontrolliviivan vieressä vasemmalla. Paljaalla silmällä sen näki paljon selvemmin, kuin kameralla.  Se ei siis varsinaisesti ole punainen, ennemminkin harmaa, mutta jotain siinä kuitenkin näkyy ja ei ollut kontrolliviiva levinnyt vaan tuo oli selvästi erillinen viiva.

Pakkohan se oli testata uudella testillä (vaikka tiesin tämän olevan viallinen) ja negahan sekin oli. Kyseessä siis Davidin testi ja ihan testiajalla tuo tuli. Onko muilla ollut viallisia testejä?

18 Kuukautta

Puolitoista vuotta, 18 kuukautta, niin kauan on siitä, kun jätin pillerit pois ja lapselle annettiin lupa tulla. 18 kuukautta on siitä merkkipaalu, että tässä ajassa jotkut tekevät lapsen ja TOISEN. Tämä aika on se lyhyin aika, mitä kahden lapsen saamiseen voi kulua. Tottakai, tiedän sen olevan äärettömän harvinaista, mutta mahtuu meidänkin sukuun yksi sisaruspari, jolla on ikäeroa 9 kuukautta.

Mitä meillä on? Ei mitään. Ainoastaan neljä pientä arpea vatsassa ja haavat mielessä. Haavat, jotka eivät umpeudu, ennen kuin se lapsi on sylissä.

Olo on ristiriitainen. Tämän 18 kuukauden aikana olen itkenyt elämäni katkerimmat kyyneleet. Olen myös elänyt elämäni parasta aikaa. Tähän on mahtunut paljon päiviä, jolloin olen vain maannut sohvalla, päiviä jolloin en ole halunnut nähdä ketään tai puhua sanaakaan kenellekkään. Päiviä, jolloin avomiehenkin läheisyys on ollut liian raskasta. Päiviä, jolloin olen itkenyt, huutanut, tiuskinut ja haastanut riitaa. Välillä olen niin katkera-akka, että itseänikin pelottaa.

Mutta, tähän aikaan on mahtunut myös täydellisiä päiviä. Elämäni parhaita bileitä, bileitä joissa olen tanssinut aamuun asti. Iltoja, jotka on istuttu pöydän ääressä viinipullon kera maailmaa parantaen. Pitkäksi venähtäneitä ruokatunteja koulun ruokalassa ja luennon aikana takapenkissä ei-niin-hiljaa-supistuja kuulumisia. Laiskoja sunnuntai aamuja Miehen kanssa ja pitkiä kävelylenkkejä koiran kanssa. Päiviä, jolloin olen iloinen, onnellinen ja sosiaalinen. Näitä päiviä minä rakastan. Miksi en voi tyytyä näihin päiviin, tähän elämän.

En voi tyytyä näihin päiviin, koska jotain puuttuu. Syli on vieläkin tyhä. Toivottavsti, se täyttyy vielä. Toivottavsti, kaikki päivät muuttuvat onnellisiksi ja toivottavasti, katkerat päivät katoavat. Ja ehkä ne katkerat päivät voivat myös joskus unohtua.

Kp 25

Tässä kierrossa on ollut kummallisia kipuja. Alkuun ajattelin sen olevan ihan normaalia, kun kroppa toipui ku:sta, mutta ne on nyt jatkuneet ja jatkuneet. Kipu on ollut kummallakin puolen vatsaa vihlaisuina ja jomotuksina. Kipua ei välttämättä ole joka päivä, mutta niinä päivinä kun on vihlaisuja on paljon. Mistäköhän tämä voisi johtua? Ovistestitkään kun eivät missään vaiheessa mitään näyttäneet (ei mulla kyllä ennen ole oviskipuja ollut, mutta silti...).
Saisi tämä kierto jo loppua ja keho parantua, ja mieli siinä sivussa myös! Päivätkin menevät niin hitaasti, että tämä kierto tuntuu loputtomalta. Ja pelkään, että tämä voi kierto kestää vielä piiitkään.

Mua on myös ruvennut mietityttämään, kun lapsettomuuspolilta sanottiin, että keväällä jatketaan siellä. Niin miten tämä ku vaikuttaa siihen? Saadaankohan me hoitoa? Toisaalta olisiko mistään kevyestä hoidosta edes mitään merkittävää hyötyä, jos raskaudet kerran voi alkaa luomustikkin. Että, tällasia mietteitä tänään.

Kp 21

Tällä hetkellä ei tapahdu mitään, ovista ei näy eikä kuulu, kp on jo 21.Tällä hetkellä lähinnä kyllästyttää. Voisi jo tämä kierto loppua, niin pääsisi taas kunnolla yrittämään.

Toisaalta oviksen puuttuminen on ollut siitä ihan hyvä, että tuo makkari elämä on sujunut omalla painollaan. Ilman sitä ovikseen kyttäämiseen liittyvää pakkoa ja laskeskelua. On saanut hommailla ihan omaksi ilokseen ilman mitään taka-ajatuksia.
Olen käyttänyt testailuihin aina liuskatestejä ja koska niiden tulkinta on aina vähän mitä on, niin mietteet kierron puolessa välissä on olleet yleensä tällaisia:

"Nyt se viiva on melko tumma, pakko yrittää tänään. Miksei se mies ole vielä tullut töistä, kohta voi olla myöhästä"

"Tänäänkin melko tumma viiva, pakko tänäänkin"

"Oltiinkohan me liian ajoissa, jospa tulkitsin viivaa väärin. Jos tänään olisikin ollut sopivampi päivä"

"Kun SITÄ kerran pitäisi harrastaa joka toinen päivä, niin olikohan meillä nyt liikaa?"

"Oisko mun nyt pitäny kumminkin jäädä sänkyyn peppu pystyssä, eikä nousta ylös heti"

Tässä kierrossa ei tuota stressiä ole ollut, kun viivat eivät ole tummuneet ollenkaan. En siis oo yhtään varma kannattaako tämä testailu ollenkaan, vai tuleeko siitä vain turhia paineita...
Ärsyttävää, miksei tää voi olla niin helppoa kuin "kaikilla muilla".

Itku

Olen aina ollut kova itkemään. Itken tosi helposti, kyyneleet on tulleet aina helposti. Itken kun joku kiukuttaa, itken kun olen loukkaantunut ja itken kun olen muuten vain liikkuttunut. Miehelle olen järjestänyt kunnon itkukohtauksia aina riitojen yhteydessä. Ja viimeisen vuoden aikana olen itkenyt aina, kun lapsettomuus on tuntunut liian kivuliaalta. Itku helpottaa oloani, jos en ole itkenyt pitkään aikaan vollotan tosi helposti. Kirjojen ja telkkarin edessä olen myös vollottanut paljon, itken kun loppu on onnellinen tai surullinen tai muuten vain liikuttava... Ensimmäistä kertaa itkin lapsena Leijonakuningasta katsoessani, teininä vollotin kun Rimakauhua ja rakkautta sarjan Rachel kuoli. Kirjoja joiden parissa olen itkenyt on kymmeniä.

Mutta nyt en ole kuitenkaan itkenyt pitkään aikaan. Itkin sinä päivänä kun raskaustesti näytti plussaa, itkin koska tiesin että jokin on pielessä. Silloin itkin kiukusta. Ensin aamulla Miehen kainalossa, sitten Kättärin odotustilassa ja  illalla äidin sylissä. Sen jälkeen en ole itkenyt. Kyyneleet ovat tulleet silmiin helposti, montakin kertaa päivässä, mutta ne eivät ole lähteneet valumaan. Itkettää, mutta kunnon koko kehoa ravisuttavaa puhdistavaa itkua ei ole tullut.

Ei ennen kuin nyt. Kesäinen ku on kummitellut mielessäni, se on tullut mieleen vähä väliä. Illalla on välillä ollut vaikea nukahtaa, kun olen miettinyt niitä päiviä. Päätin tänään kirjoittaa koko sen tapahtuma. Kirjoitin sen koneelle, kolme sivua tekstiä. Teksitin mukana sain kivun liikkeelle. Olen puhunut asiasta monta kertaa, mutta näin tarkasti siitä ei ole kukaan kuullut, se kipu mitä olen tuntenut on jäänyt sisääni. Nyt olen saanut itkettyä kunnolla, ehkä nyt pystyn jatkamaan eteenpäin. Ehkä pikkuhiljaa pääseen siitä (ja tästä toisesta) yli. Teksti tallentuu koneen muistiin, ehkä joskus pystyn lukemaan sen ilman  itkua ja kiukkua.

Kuitenkin tuntuu, etten pääse näistä yli ilman uutta onnistunutta raskautta. Olen jonkinlaisessa välitilassa, odotan että pääsen odottamaan. Tuntuu vaikealta keskittyä mihinkään, epätietoisuus vaivaa. Kaipaan sitä kristallipalloa, joka kertoo kauanko joudun vielä odottamaan ja joudunko vielä pettymään. Ja haluaisin vain tietää montako itkua on vielä itkemättä.

Se ois taas sunnuntai

Mitähän sitä kirjoittaisi? Tällähetkellä kun ei mitään tapahdu. Ovistestejä oon tehnyt joka toinen päivä, mutta viiva on vieläkin tosi haalee. Mitäköhän tästä kierrosta tulee. Raskautumiseen tästä kierrosta en usko, munasolu on kahdessa kierrossa kasvanut oikealla, nyt olisi siis vasemman puolen vuoro, enkä jaksa uskoa että se löytäisi tiensä kohtuun asti. Ovistakin kyttäilen lähinnä sen takia, että tietäisin kropan toimivan ku:n jäljiltä. Mä en oo ikinä kokenut mitään ovisoireita, senkin takia on pakko tikutella. Muutenkaan mä en oo tuntenut oikein mitään, kummassakaan alkuraskaudessa ei ollut mitään oireita (se, etteivät ne kohdussa olleet voi tietenkin vaikuttaa asiaan). Tunnistatteko joku oviksen pelkistä oireista ja millaisista oireista?

Mielialat heittelevät oikein kunnolla. Joka toinen päivä oon hyväntuulinen ja positiivinen joka toinen taas iskee masis ja pelko. Kyllästyttää ja väsyttää tämä epäonnistuminen.Uusi epäonnistuminen pelottaa. Onneksi mulla on kuitenkin muutama ihana ystävä, jotka jaksaa kuunnella mun ongelmia. Ja toivottavasti nekin vastavuorosesti hyötyy, siitä että mä kuuntelen niiden huolia, mieshuolien kuuntelu on ihan kivaa vaihtelua näille vauvahuolille.

Viikonloppu on taas mennyt tosi nopeasti. Saatiin perjantaina viikonloppu hoitoon Miehen veljen kissat ja niitä on ollut hauska seurailla. Oon enemmän koira- kuin kissaihminen, mutta nää poitsut on kyllä aivan ihania. Seurallisia ja söpöjä kisuleita.

Kp??

Mulla on pikkuinen ongelma, en tiedä mitä kieron päivää nyt eletään. Nyt voisi olla kp 1, 5, 9 tai 30, riippuu mistä alan laskea.

Kp 30 - viimeisistä menkoista laskettu aika.

Kp 9 - runsaampi vuoto alkoi kp 22 ja siitä laskettuna nyt olisi kp 9. HCG oli myös 0 tuona päivänä.

Kp 5 - Ovulaatio tapahtui todennäköisesti kp 13 ja siitä 14 vuorokautta olisi ollut viime la, eli jos se olisi        ollut sitten kp 1.

Kp 1 viimeisin kierto kesti 30 päivää ja koska nyt on kp 30 voisi tämä olla myös kp 1.

Tosi sekavaa. Mikäköhän olisi oikea tapa laskea?  Tämä kierto voi sitten olla mitä vaan, että kiertopäivien laskeminenkin voi olla turhaa. Pitäisiköhän vain päättää joku noista kp:n laskutavoista? Viimeisimmästä oviksesta laskettu voisi toimia parhaiten, eli silloin nyt olisi tuo kp 5. Kuullostaako järkevältä? Toisaalta tuo vuodosta laskeminenkin voisi olla oikea tapa. En tiedä.

Perhehelvetti

Joskus aikoja sitten, paljon ennen vauvan yritystä, luin jonkun lapsettoman kirjoitusta IKEA:sta. Ikean sanottiin olevan kamala paikka lasta pitkään yrittävälle, pelkkiä pikkulapsiperheitä ja raskaana olevia naisia. Silloin en ymmärtänyt kirjoittajaa, ketä oikeasti voi häiritä suloiset lapset ja raskausmahat niin paljon, että rupeaa välttelemään tiettyjä kauppoja?Ja, että vielä jaksaa kirjoittaa aiheesta jutun. Juttu tuli mieleeni viimeksi kun kävin Ikeassa, silloin lasta ei oltu yritetty näin kauan, en vieläkään silloin ymmärtänyt kirjoittajaa.

No, tänään ymmärsin ainakin jollain tasolla. Oikeasti, se kauppa on niin täynnä vauvoja ja valtavia pallomahoja. Ei se varsinaisesti pahalta tuntunut, mutta ei se kivaakaan ollut. Miten niitä raskausmahoja voikaan olla niin paljon? En tunnusta olevani katkera, mutta mullakin voisi olla jo aika iso vatsa. Mutta kun ei ole. Ja ne lasten osaston pienet tavarat, pinnikset ja unipussit, pehmot ja ruokalaput. Mä niin haluaisin hypistellä ja ostaa niitä omalle vauvalle. Tuntuu epäreilulta, että toiset saa ostaa niitä lapsilleen, mutta mä en.

Tuntuu pahalta katsella niitä tavaroita tietäen, että niitä ei tarvitse vielä pitkään, pitkään aikaan. Ehkä ei koskaan. Ja se kysymys: pahotanko mieleni nytten ihan turhasta?

Miten jaksaa tällaisia paikkoja, ilman että tulee alakuloiseksi?

Jottei mene aivan synkistelyksi täytyy kertoa kuinka törmäsin siellä pieneen juuri ja juuri kävelevään poikaan. Poika seisoi yksin keskellä käytävää sellaisessa suloisessa karvahaalarissa ja hymyili mulle. Se oli uskomattoman suloinen pieni poika ja ihana hymy! Kassalla sama pojan perhe sattui viereiseen kassajonoon, poika oli nukahtanut ostoskärryjen istuin osaan, pään alla sillä oli jokin Ikean pehmolelu. Että oli suloinen lapsi. Pieni vihlaisu tuntui lasta katsoessa, saadaankohan me ikinä mitään niin suloista?

Tällänen määrä tavaraa tarttui mukaan:)

Väsymystä

Olen ihan mielettömän väsynyt, ollut jo muutaman päivän. Väsymyksen alkuperä on varmaan henkistä, öisin kun olen nukkunut ihan hyvin.

Tämä on varmaan jotain stressin purkautumista. Työharkka, joka kesti 7 viikkoa, loppui tiistaina. Harkassa piti koko ajan olla "parhaimmillaan", osaava ja positiivinen, puhelias melkein valmis hoitsu. Ja sitten nää viime viikkojen pelkäämiset siihen päälle, kai sitä vähemmästäkin mieli väsyy? Millä sitä saisi itsensä taas positiiviseksi ja energiseksi?

Nyt olen onneksi saanut vain levätä pari päivää, eilen luin 8 tuntia putkeen kirjaa sohvalla. Lukeminen on aina ollut mulle keino kestää stressiä. Tänään kävin lenkillä, mutta se jäi normaalia lyhyemäksi, väsytti niin paljon. Kotiin päästyä en meinanut millään jaksaa edes venytellä, olisin vain halunnut käydä olkkarin matolle nukkumaan. No, jos viikonlopun vielä lepäilee, ensi viikolla pitäisi jaksaa palata koulujuttujen pariin.

Selvittiin säikähdyksellä

Eilisen verikokeen tulos tuli, hCG nolla! Ihanaa, kuinka tyytyväinen voikaan olla negatiiviseen raskaustestiin. Rupesi nimittäin taas pelottamaan. Vuoto joka oli jo melkein loppunut alkoi eilen aamulla taas runsaana ja vatsa muuttui kivuliaaksi. Kiertopäivä eilen oli 22, oviksestakin vasta 10 päivää, edellisen kierron alusta reilu 7 viikkoa. Eli vuoto on jonkinlaista km vuotoa. Lääkäri sanoi, että se voi kestää kolmekin viikkoa.

Se, oliko tämä nyt km vai ku jäi auki. Itse uskon kohdun ulkoiseen, sitä tukisi kp 28 tehty negatiivinen r-testi ja samanlainen kipu kuin viime ku:n aikoihin. Ja lisäksi se, että tässäkin kierrossa tapahtui ovis. Varmuutta ei kuitenkaan saada. Jos nyt tulee uudestaan selvä ku tai km, se antaa viitteitä kumpi tämä olisi voinut olla.

Nyt sitten odotetaan vuodon loppumista ja toivotaan kropan toipuvan mahdollisimman nopeasti.

Viikonloppu

Viikonloppu alkaa olemaan lopuillaan ja huomenna alkaa viimeinen harkkaviikko. Tämä viikko on tosissaan mennyt aika huonoissa fiiliksissä. Unet jäi viikolla vähiin ja sekin heijastui mielialoihin.

Perjantaina tein jotain, mitä en ennen tämän yrityksen aikana ole tehnyt. Jätin menemättä sovittuun illan viettoon paskanolon takia. Olin odottanut tyttökavereiden näkemistä kovasti, harkan takia kavereiden näkeminen on jäänyt vähiin. Mutta, koko viikon univelat ja masis jotenkin iskivät perjantaina päälle ja päätin jättää menemättä. Jälkikäteen kyllä harmitti, illat ystävien kanssa kuitenkin aina antavat niin paljon positiivista energiaa. Mieli oli kuitenkin sellainen, että halusin vain käpertyä peiton alle. Ystäväni onneksi tietää tämän hetkisen tilanteen ja toivottavasti ymmärsi.

Lauantaina, hyvin nukutun yön jälkeen, mieli oli kuitenkin jo parempi. Ja päätettiin miehen kanssa viettää laatuaikaa yhdessä. Käytiin syömässä hyvin Mayassa ja sen jälkeen leffassa. Leffana oli Leijonasydän ja se oli kyllä tosi hyvä, sai nauraa kunnolla (siinäkin kyllä taas "vahinkoraskaus" hieman kirpaisi).

Mun annos

                                                               

Miehen annos

Tänään käytiin yhdessä vähän shoppailemassa ja kohta ruvetaan katselemaan Sherlock Holmesia telkkarista. Olotila on parantunut viimeviikkoisesta, verenvuoto lähes loppunut ja vatsakipu helpottanut.. Tiistain verikoe näyttää onko hCG laskenut odotetusti, sitä nyt sitten vaan jännitetään.

Viime päivät on mennyt aika vähillä syömisillä ja unilla. Pelottaa niin paljon. Eilen kävin siis taas hCG:n mittauksessa ja aamulla lääkäri soitti arvosta. Se ei ollut noussut! On siis toivoa, että tämä "raskaus" katoaisi itsekseen, eikä tarvittaisi lääkkeitä tai leikkausta. Viimeksi arvo oli paljon suurempi, kun repeämä tapahtui. Ihan hirveästi en jaksaisi kuitenkaan uskoa, oireet on kuitenkin niin samanlaisia kuin viimeksi ku:n aikaan.

Nyt jatketaan odottelua. Ensi tiistaina seuraavan kerran labraan, jolle oireet pahene. Oireina on nyt pientä kipua ja  vuotoa. Odottelu on tuskaa. Arvo on nyt niin alhainen, että sen pitäisi laskea ensi viikkoon mennessä. On kyllä vielä ihan mahdollistaa, että arvo lähtee nousemaan. Jos arvo lähtee nousemaan, voi tämä odottelu jatkua vielä viikkoja.

Kohdun ulkoinen?

Tämä aamu alkoi sitten vähän ikävämmin, olin vuotanut muutaman tipan verta ja vatsakin on hieman oudon tuntuinen. Tässä vaiheessa kiertoa ei pitäisi verta tulla, pelästyin, viime kesänä kohdun ulkoinen alkoi oireilemaan juuri samoin.
Onneksi kotoa löytyi yksi viikkonäytöllinen raskaustesti. Lopputulos "Raskaana 1-2 viikkoa". Enempää en olisi voinut pettyä, sen kerran kun nega olisi ollut ihana saada. Raskaana, ja ihan väärillä viikoilla.

Ei muuta kuin soittoa naistentautien poliklinikalle, että ottavatko sinne ilman lähetettä. Onneksi ottivat, muuten olisin joutunut hakemaan toiselta puolelta kaupunkia lähetteen. Nyt pääsin suoraan ajamaan kättärille.

Ensin juttelu hoitajan kanssa, sitten verikoe ja lääkärin odottelua. Verikokeessa näkyi raskaushormonia. Ultraasa taas ei näkynyt mitään muuta, kuin eilen tapahtunut ovulaatia. Eli "oikeasti" raskaana en voi olla.

Nyt sitten seurataan. Tiistaina uusinta verikoe ja jos hormoniarvo nousee tutkitaan lisää. Toivotaan tietenkin, että se tulisi ittestään pois lähipäivinä, eikä jouduttaisi leikkaukseen niin kuin viimeksi.

Olo on aivan kamala, eilinen hyvä ja toiveikas mieli on poissa. Mieli on muuttunut kamalaksi. Itkettää. Tekisi mieli huutaa ja hakata tyynyä. Miksi meille? Miksi taas? Miksi?

Polilla vieressäni istui nainen, jolla epäiltiin kanssa ku:ta, kuinka paljon toivonkaan ettei hän tällähetkellä koe samaa kuin minä. Toivottavasti hänellä on kaikki kunnossa. Tätä ei toivoisi kenellekkään. Olo on niin kamala, voiko näin pahalta edes tuntua? En edes vielä tiedä, kuinka kauan tämä tilanne kestää. Onko tämä ohi muutamassa päivässä, vai käykö kaikki taas huonosti niinkuin viimeksi.

Pelottaa, viimekertainen kipu on vielä mielessä. Huomenna pitäisi jaksaa mennä työharjoitteluun ja vielä illalla tenttiinkin. Elämän on jatkuttava, mutta haluan raskauden ensin pois. Ennen kuin syy raskaushormonin nousulle löytyy ollaan epätietoisuudessa. Menetänkö toisenkin johtimen, koenko kaikki ne kivut uudelleen.

Ja se kamalin asia, meille ei tosiaankaan tule sitä kesävauvaa. Ei vaikka vauvan alku sisälläni onkin.

Kp 12

Kierto etenee taas pikkuhiljaa. Päätin, etten tästä kierrosta edes yritä ovulaatiota löytää. Päätös pitää, kotona ei ole yhtä ainutta testitikkua ja uusia ei enää ehdi tilata. Mulla ei ikinä ole mitään "ovistuntemuksia", enkä ole limoja seuraillut, joten tuurilla mennään.

Tiistaina (kp 8)  lääkäri sano, että lähiaikoina kannattaisi yritystä olla joka toinen päivä. Ei muita ohjeita. Toivon tietenkin parasta, mutta jotenkin olen tosi varautunut epäonnistumiseen. Toisaalta tietynlainen varmuus on olemassa, meillä on kaikki kunnossa, joskus tärppää. Ei ehkä enää tänä vuonna, mutta jos ensi vuonna.

Loppu vuoden voinkin keskittyä muihin asioihin. Kouluhommia on vielä reilusti lähi kuukausille. Työharjotteluakin vielä pari viikkoa. Työpaikkaakin pitäisi ruveta kevääksi miettimään. Ja loppukesästä alkanut juoksuharrastuskin on pysynyt mukana, koitan käydä lenkillä vähintään 2 kertaa viikossa. Niin ja joskus pitäisi ehtiä viettää sosiaalista elämää ja tavata kavereita ja mummolassakin voisi käydä pistäytymässä.


 

Aukiolotutkimus

Tänään se sitten oli, munatorvien (mun kohdalla tosin munatorven) aukiolotutkimus. Olin ajatellut, etten lue mitään juttuja siitä, jottei rupea jännittämään. Luinpa kuitenkin eilen, ja vähän sinne meno jännitti.

Käynti alkoi taas ilmottautumisella, sen jälkeen nätti sairaanhoitaja haki meidät huoneeseen (mä oon toistaiseksi nähnyt Nkl:lla pelkkiä nättejä hoitajia, onko niillä naamaraja??). Lääkäri oli eri, kuin viime kerralla, mutta se ei kyllä haitannut. Tutkimus jännitti. Eniten sen takia, että viime kesänä makasin samanlaisella pöydällä älyttömissä kivuissa. Pelkäsin kipua, koska se oli niin vahvasti mielessä. Sattuihan se tutkimus, ei kylläkään paljoa. Se sattui saman verran, kuin kovat menkkakivut. Kipu meni kuitenkin nopeasti ohi. Vähän on maha kipeänä vielä.

Munatorvi oli auki, kaikki näytti hyvältä ja siistiltä, normaalilta. Verikokeiden tulokset olivat kunnossa. Miehen näytekkin oli hyvä (yli 100milj./ml). Eli kaikki kunnossa, mitään estettä raskautumiselle ei pitäisi olla. Terolutitkin saan lopettaa, jatkan niitä vain jos kierto venyy yli 35 päivään.

"Lähtekää kotiin ja yrittäkää vielä puoli vuotta. Jos ei onnistu, soitelkaa." Vaikka olinkin osannut odottaa tätä, tuntuu se silti pahalta. Hyvältä tuntui kuulla kaiken olevan kunnossa. Pahalta, se että 6 kk vielä yritysta ilman apuja. Mä olen ihan varma, ettei lähi kuukaudet tuo meille mitään. Puoli vuotta vielä pettymyksiä.

Hyvänä puolena on se, että ehdin nyt seuraavan puolen vuoden aikana hoitaa kaikki koulujutut kuntoon. Stressaan vain niistä seuraavat kuukaudet. Kohta on joulu, ja joulusta on enää  4 kuukautta ja sitten saa soitella uutta aikaa. Ja saadaanpahan jatkaa yritystä, se kun on kuitenkin kivaa puuhaa :)

Asiat etenee

Soitin tänään hormonipolille ja sain ajan aukkariin ja hoidon suunnitteluun ensi viikolle. Jes, pelotti niin, että aikaa ei saisi tähän kiertoon. Tiedän nimittäin kuinka koko HUS on tällä hetkellä aika jumissa. Koko Meikun alue on yhtä rakennustyömaata ja rahat tuntuu olevan vähissä joka puolella (sijaisia ei palkata, rakennukset hajoaa käsiin ja jonot on pitkiä).

Aukkari ei jännitä, jos se on kivulias niin sitten on. Toivottavasti ei kuitenkaan ole. Enemmän jännittää lähetetäänkö meidät vielä takaisin kotiin yrittämään. Tiedän, että 80-85% pareista saa toivomansa raskauden alkuun vuoden sisällä yrityksen aloituksesta. Näistä epäonnistuneistakin puolet raskautuu luonnollisesti seuraaavan vuoden aikana. Lapsetta jää siis vain 7-10% pareista. Mitä jos me kuitenkin ollaan just siinä kymmenyksessä?

Saa nähdä mitä siellä lääkäri päättää. Ollaan mietitty, että jos julkiselta puolelta lähetetään kotiin yrittämään voisi ehkä käydä yksityisellä puolella alottelemassa hoitoja. No, ensi viikolla ollaan taas viisaampia asian suhteen.

Kp1 (taas kerran)

Ja taas se tuli, kp 1. Vaikka olinkin varautunut asiaan, tuntuu se silti pahalta. Lasta on yritetty jo 16 kuukautta, 16 pitkää kuukautta. Yrityskiertoja tähän on mahtunut 13. Ties kuinka monta niitä on edessä päin.

Tänään on ollut kovat kivut, niinkuin aina menkkojen ekoina päivinä. Tuntuu, että tämä kipukin on vittuilua. Olisi edes vähän helpompi kestää menkat, jos ei tarvitsisi popsia särkylääkkeitä ja herätä yölläkin kipuun.
Tekisi vain mieli käpertyä sohvan nurkkaan syömään suklaata.

Huomenna pitäisi soittaa hormonipolille, toivottavasti Miehen tulokset olisi tulleet (silloin saataisiin ehkä aukkari jo tähän kiertoon). 

Tästä kierrosta en aio testailla ovista, todennäköisesti munasolu kehittyy vasemmalle puolella. Ja koska sieltä puuttuu se munajohdin en jaksa uskoa, että se pienenpieni solu sieltä löytäisi perille. En siltikään, vaikka lääkäri sanoin sen olevan mahdollista.

Ei, ei tuu kesävauvaa meille, ei

Tuossa muutama viikko sitten laskeskelin, että jos nyt olisi tärpännyt, olisi meille tullut vauva kesäkuussa. Yleensä koitan välttää laskeskeluja ja muuta. Nyt kuitenkin ultra näytti ovulaation tapahtuneen ja koska tiedän, että raskaus on mahdollinen pääsivät ajatukset valloilleen. Ku:sta on nyt 3 kuukautta ja aina sanotaan, että keskenmenojen jälkeen kroppa on vastaanottavainen uudelle raskaudelle. Luonto korjaa virheensä. No, ei näköjään meidän kohdalla.

Tänään on kp 27, ovulaatiostakin on jo 12 päivää. Illalla on pirskeet luokkakavereiden kanssa, joten testasin jo tänään. Negatiivinen. Eli jeejippii,  saan juoda alkoholia ja syödä juustokakkua. Olisin kylä mielelläni ollut ilman niitä. Todella mielelläni.

Olo ei kuitenkaan ole ihan hirveän pettynyt, olin jotenkin henkisesti niin varautunut tähän. Tästä tulee toivottavasti muutenkin niin hyvä päivä, ettei masennukselle ole sijaa. Päivällä on Miehen veljentytön 6-vuotis synttärit (siellä ei onneksi ole pieniä lapsia, pelkkiä aikusia vain) ja illalla juhlitaan viimeisiä kertoja yhdessä luokkana. Eli kakkua ja muita herkkuja tarjolla, ja illalla toivottavasti myös tanssia ja syvällisiä keskusteluja :D

Uskoa tulevaan

Kp 22 ja olo on vieläkin hyvä. Vielä ei ole masentanut, vaan olo on ollut toiveikas. Vaikken uskokkaan, että nyt tärppää. Luotan tulevaisuuteen. En oikein tiedä miksi, luotan vain. Tällä hetkellä uskon, että joskus saan sen mitä eniten toivon. Vaikka sihen menisi aikaa, niin joskus. Välillä olo on ollut todella epätoivoinen, mutta nyt se on hyvä. Pitää varmaan nauttia tästä olosta, niin kauan kuin sitä kestää.

Tänään kävin antamassa verikokeen ja ensi kierron 3-5 päivä on luvassa lisää näytteiden ottoa. Niiden ja Miehen tulosten odottelua siis luvassa vielä pari viikkoa.

Ikäkriisi

Työharjoittelussa ohjaajani sanoi minulle "On hyvä kun sulla on jo tota ikää ja elämänkokemusta". Iski pienoinen ikäkriisi.

Pidän itseäni vielä nuorena. Välillä tunnen olevani aikuinen. Toisena hetkenä tulee kuitenkin olo kuin, olisin teini-ikäinen kakara. Suomalaiset synnyttävät ensimmäisen lapsensa keskimäärin 28-vuotiaana, helsinkiläiset yltävät 30-vuoden keski-ikään. Siihen on siis vielä monta vuotta mutta, jotenkin ohjaajan kommentti iski. Mitä, jos yritys jatkuu vielä vuosia ja vuosia.

Ajatus on muutenkin ollut mielessä. Ollaanko me Miehen kanssa valmiita vanhemmiksi? Ollaanko me tasapainosia aikuisia ihmisiä? Mun mielestä ollaan. Jos olisin tullut heti yrityksen aloitettuamme raskaaksi, en ehkä olisi ollut valmis. Nyt tunnen kuitenkin olevani täysin valmis. Tämä odostus on kasvattanut minua, olen oppinut kärsivällisemmäksi. Meidän suhde on kehittynyt, ollaan opittu puhumaan vaikeistakin asioista ja tunteista.

Biletystä ja baareilua on tullut harrastettua monta vuotta. Tuntuu, että kaikki nuoruuteen liittyvä "pakollinen" sekoilu ja hauskuus on tullut koettua. Olisin ihan valmis siirtymään rauhallisiin viikonloppuihin, joiden kohokohtia ovat sunnuntaibrunssit ja ulkoilut lähimetsissä. Yhdessä Miehen ja lapsen kanssa, perheenä.

Ja kp on nyt 20, todennäköisesti tästä kierrosta tulee taas pettymys. Mutta, jos vaikka ensi kierto toisi mukanaan sen kauan kaivatun toisen viivan (toiveikasfiilis siis menossa vielä).

Ensikäynti

Tänään se vihdoinkin oli. Ensikäynti hormonipolilla. Vaikka tiesinkin, ettei tänään tapahdu mitään, jännitin aikaa aivan hirveästi. Nukuin koko yön huonosti ja aamulla vatsa oli niin kipeä, ettei aamupala tahtonut maistua.

Oikeassa olin, mitään siellä ei sinäänsä tapahtunut, mutta nyt ollaan sitten virallisesti hoidon piirissä.

Aika oli melkein ajoissa ja iloinen hoitaja pyysi meidät sisään. Lääkäri oli kanssa oikein mukava nainen. Ensin käytiin meidän esitietolomakkeet ja mun hoitohistoria läpi. Sitten ultrattiin, ja eilinen ovistesti oli ollut oikeassa. Ultrassa näytti, että ovis olisi ollut eilen. Muutenkin kaikki näytti ja tuntui hyvältä.
Mies sai näytepurkin mukaansa ja verikoelähetteet. Verikokeissa se jo kävikin saman tien. Mulle määrättiin ensi viikolle kierron loppulabrat (tämän päivänen tutkimus meni folliikkeliultrasta) ja ensi kierron alkuun perus alkukierron verikokeet. Kiva, että saatiin nämä nyt sopimaan näin hyvin tähän kiertoon.

Seuraavaksi saadaankin varata hoitojen suunnittelukäynti ja aukkari ensi kierron alkuun (mikäli Miehen näytteen tulokset ovat siihen mennessä tulleet). Sitten katsotaan jatkoa. Medän kohdalla saattaa olla, että saadaan vielä jatkaa yritystä ilman isompia juttuja, raskaus on kuitenkin kertaalleen alkanut.

Käynti oli oikein positiivinen, sekä hoitaja että lääkäri olivat oikein ystävällisiä ja mukavia. Sisätutkimus (papa ja ultra) sujuivat tosi hyvin ja lääkäri selitti hyvin mitä näytöllä näkyi. Oltaisiin saatu esittää kysymyksiä, mutta nyt vielä ei ollut mitään, odotellaan seuraavaa kertaa ja molempien labratuloksia. Hidastahan tämä on, mutta meillä ei onneksi ole mikään kiire ainakaan iän puolesta (vielä!).

Tultiin Miehen kanssa mun koululle syömään käynnin jälkeen, mulla kun on vielä muutama tunti aikaa ennen iltavuoron alkua ja koulu kun on sopivasti sairaala-alueen vieressä. Ja Miehellähän ei tietenkään ollut mitään kassia mukana, joten mä saan nyt kanniskella sen näytepurkkia pitkin kaupunkia, koululle ja työharjoitteluun ;)

Ovulaatiotestit

Niin kun mä päätin, että tässä kierrossa en testailisi. En sitten ollenkaan. Tarkoitus oli antaa mennä vaan, mutta jotenkin sorruin tässä taas pissitikkuihin. Aloitin testaamisen toissapäivänä (kp 13), silloin ja eilen oli negaa. Tänä aamuna testi näyttikin sitten ovulaatioita.

Tosin mulla tulee viivatikkuihin aina melko vahva viiva, mutta tämän aamunen näytti aika tummalta. Ehkä.

Mies oli jo ehtinyt lähteä kouluun ja mulla on iltavuoro. Eli jos, se nyt olisi ovulaatio, ehtisi sitä hyödyntää vasta 12 tunnin päästä. Ja mitä, jos se onkin silloin jo myöhäistä!? Ainiin, olihan meillä eilen. Ja perjantaina. Mutta, paniikki iskee silti. Teenkö tarpeeksi asian eteen. Mieli teki soittaa Mies kotiin, mutta se olisi taatusti nauranut ja käskenyt lopettaa hätäilyn. Ja oikeassahan se olisi. Testit ei siis ainakaan mulla vähennä stressin määrää. Päinvastoin, rupean stressaamaan ihan turhia.

Niin ja voihan se ovulaatio olla vasta huomennakin, ne viivatikut kun on omalla kohdallani monitulkintaisia. Ja toisaalta, jos munasolu olisi irronnut vasemmalta puolelta, on sen hedelmöittymisen todennäköisyys aika pieni (multahan poistettiin vasen munatorvi kesällä).

Kaikki valmiina

Sitten kun meille tulee se vauva niin... Tällälailla on tullut viimeisen vuoden aikana puhuttua ja mietittyä monta monta kertaa. Pikkuhiljaa lause on alkanut vaihtumaan muotoon: Jos meille tulee se vauva niin... Odottaminen tuntuu pahalta, monilla on 16 kk pillereiden lopettamisen jälkeen puolivuotias vauva. Vauva joka harjoittelee liikkumista (ehkäpä sillälailla söpösti hyljemäisesti ryömien) ja totuttelee uusiin ruokiin ja oppii joka päivä jotain uutta. Vauva joka kasvaa ja kehittyy.

Meillä ei ole vielä mitään. Ei yhtään mitään. Pelkästään suunnitelmia ja toiveita, joiden toteutumisesta ei ole mitään takeita.

Mulla on suunnitelmat selvillä, tiedän mihin pinnasänky laitettaisiin. Kenet pyytäisin kummiksi. Mielessä on täydellinen pojan nimi. Tiedän millaiset vaunut haluaisin (sellaiset kolmipyöräiset juoksurattaat värikkäällä kankaalla). Tietäisin millaisiin vaatteisiin haluaisin lapseni pukea ja tiedän mistä kaupasta löytyy aivan ihanat lakanat pinnikseen.

Ja miten paljon haluaisinkaan halata ja pussata omaa lasta. Miten paljon haluaisin nähdä Miehen pörisyttelemässä ja kutittelemassa lapsen vatsaa. Kuinka paljon haluaisinkaan etsiä vauvan naamasta minun ja Miehen tuttuja ja rakkaita piirteitä.

Lapsettomuuspolin aikaan on enää kolme yötä. Sitten toivottavasti ollaan vähän lähempänä suunnitelmien ja toiveiden toteutumista.Toiveiden, joihin jaksan vielä uskoa joka kuukausi. Toiveiden, jotka kuitenkin ovat tähän asti joka kuukausi karanneet tavoittamattomiin.

Kp 6

Kierron alku menee aina niin hitaasti. Viikko vielä kriittisiin päiviin. Alkukierrosta olen aina täynnä toivoa ja uskon, että ehkäpä tässä kierrossa tärppää.

10 päivää enää ennen lapsettomuuspolin ekaa aikaa. Jännitää jo, mitä siellä sanotaan. Paperitkin on jo valmiiksi täytetty.

Keväästä asti olen syönyt Terolutteja kierron 15-24 päivä lyhentämään kiertoa. Mietin, että jospa tässä kierrossa jättäisikin syömättä, näkisi onko kierto lyhentynyt.

Apua elintavoista?

Näin alkukierrosta tulee mietittyä, että kauanko tämä yrittäminen vielä kestää. Mitataanko aika viikoissa, kuukausissa vai vuosissa? Selvää on, että lapsi me halutaan. Jos ei omaa saada, niin ollaan sovittu että adoptiolapsi on molempien mielestä hyvä ajatus. Tosin, siihen että molemmat ollaan 25-vuotiaita on vielä 3 vuotta, tänä aikana ehitään hyvin koittamaan vaikka mitä.

Alkukierrosta mietin muutenkin aina elämäntapojani. Mihinkään ihme konsteihin en ole ruvennut, ainakaan vielä. Ainoastaan juon päivittäin 1rkl omenaviinietikkaa veteen sekotettuna. Sen pitäisi auttaa elimistöä toimimaan oikein ja vähentää makeannälkää.

Elän melko terveellisesti. En syö lihaa. Kananmunia, maitotuotteita ja kalaa kylläkin. Meillä ei käytetä juurikaan eineksiä ja ruokavalio on muutenkin kunnossa. Ravintoasiat ovat kiinnostaneet minua vuosia ja sh- koulutus on tuonut paljon lisää tietoutta ravinnosta ja sen terveellisyydestä. Mihinkään ihme dietteihin en usko, uskon kaikkea kohtuudella ajatteluun.
Ajattelen, että raskautumisellekkin otollista on terveellinen ruokavalio. Kiinnitän siis huomiota kuitujen saamiseen, syön riittävästi kasviksia ja välillä laskeskelen saavani tarpeeksi protskujakin. Lisänä käytän aina kierron puolivälistä loppuun foolihappolisää ja talvisin kausittain B- ja D-vitamiineja.

Paheenani on liika karkin syöminen, olisikohan joku karkkipäivä toimiva ratkaisu? Ja toisena paheena alkoholi, sitä kuluu kausittain aivan liikaa, tosin nyt kesä ja syksy ovat menneet aika vähäisellä käytöllä. Kohtahan alkaa taas pikkujoulukausi ja silloin taas bileitä riittää:)

Juoksuharrastustakin virittelen sillä idealla, että hyvinvoiva kroppa ja mieli on otollisempi raskautumaan. Koitan myös nukkua riittävästi ja yrittää olla stressaamatta liikaa, mikä onkin helpommin sanottu kuin tehty. Toivon, että elämällä terveellisesti pystyn lisäämään mahdollisuuksiani onnistua tässä prosessissa.

Kun tämä raskautuminen tuntuu kestävän, olen kuitenkin alkanut harkisemaan epätoivoissani kaikkia poppaskonsteja, joita on netti pullollaan. Olisiko jollain tarjota, joku varma poppakonsti?

Kp1 ja epäreiluus

Viikko alkoikin sitten vähemmän mukavasti, menkoilla. Koulupäivän aiheet eivät ainakaan piristäneet oloa. Katsottiin tunnilla tämä ensi- ja turvakotien video: video 
Koulussa on paljon puhuttu lasten kaltoinkohtelusta ja muista ongelmista. Tänään oli kuitenkin jotenkin sellainen olo, että "miksi noi saa huonoihin oloihin lapsia, mutta mä en saa vaikka puitteet ois kunnossa". Tuntuu niin epäreilulta, tekisi vain mieli polkea jalkaa ja huutaa. Mä haluan lapsen, mulla on kaikki edellytykset antaa lapselle hyvä ja turvallinen lapsuus. Silti mä en saa, mutta narkkarit ja lasten pahoinpitelijät saa. Miksi?

Ärsyttää ja raivostuttaa. Kiukuttaa. Kiukku ja raivo on toisaalta hyviä tunteita, ne ei lamaa toisin kuin masennus. Ja kyllä mä uskon, että huonommillakin lähtökohdilla voi tulla ihan hyväksi äidiksi, se vaan vaatii oikeasti paljon halua ja työtä. Tällä hetkellä en kyllä pystyis työskentelemään tollasissa paikoissa, vaikka aikaisemmin olenkin pitänyt niitä mielenkiintoisina paikkoina.

Sunnuntai

Viikonloppu meni sitten taas nopsaa, suurimmaksi osaksi koulujuttujen parissa. Tänään tosin kerettiin käymään mun vanhemmilla syömässä. Aattelin vähän laittaa tietoja ittestäni, musta kun on kiva lukea muiden blogeista kirjoittajista.

Eli siis, oon ihan paljasjalkainen stadilainen. Perheeseeni kuuluu äidin ja isän lisäksi nuorempi sisko. Miehen kanssa ollaan oltu yhdessä reilut 2,5 vuotta. Tutustuttiin, kun meidän yhteinen kaveri esitteli meidät toisillemme kolmisen vuotta sitten.Yhten muutettiin reilun vuoden seurustelun jälkeen. Ollaan molemmat opiskelijoita tällä hetkellä, mä tosin enää muutaman kuukauden.

Mä oon aika kotikissa, koulussa ja töissä kun joutuu pakostakin olemaan niin sosiaalinen, että vapaalla kaipaan paljon rauhaa. Tykkään lukemisesta ja musiikin kuuntelusta. Tykkään erityisesti romanttisista kirjoista, mutta luen myös paljon muutakin. Nyt on kesken Enni Mustosen Paimentyttö. Musiikista iskee eniten Suomi pop/rok.

Mun tyyli on varmaan aika perus parikymppisen tytsyn tyyli. Oon aika naisellinen, rakastan korkokenkiä ja kaikkea nättiä. Vaatekomerosta löytyy sekasin perusvaatteita (farkkuja, mekkoja, neuleita), bilevaatteita (joita on aivan liikaa!) ja työ crockseja. Tukka on pitkä ja tumma, ja silmät vihertävät. Tykkään paljon koruista, etenkin korviksista ja rannekoruista.

Luonteeltani oon aika rauhallinen ja vähän ujon puoleinen. Kuitenkin oon aika puhelias.

Tässä tällästä, tältä sunnuntailta. Vielä aihe päivitys: kp on nyt 30 ja menkkakivut alko tänään päivällä, mutta huomisesta tulee kuitenkin vasta kp 1. Tänään ei enää masenna, masisfiilikset käsittelin jo etukäteen. Ei mieliala kuitenkaan tänään paras mahdollinen ole ollut, mutta toivotaan uudesta kierrosta parempaa. Ja ainakin me päästään hoidonpiiriin vihdoinkin ens kierron aikana.

Lenkkeilyä ja Marianneja

Huhhuh mikä päivä! Mielialat on taas tänään vaihdellut oikein urakalla. Eilinen masennusfiilis oli aamulla poissa. Tehtiin koiran kanssa pitkä lenkki ja nautittiin lämpöisestä ilmasta, koira uskaltautui jopa uimaan. Lenkillä sellanen suloinen pikkulikka tuli silittelemään koiraa ja pystyin hymyilemään ja juttelemaan tytsylle ongelmitta. Vielä pitkän matkaa tytsyn jälkeen hymyilytti, kun se oli ollut niin söpö. Aurinko paistoi ja mieli oli positiivinen.

Mutta, pari tuntia lenkin jälkeen iski epätoivo. Mies tuli salilta ja jotain jutskailtiin ja yhtäkkiä se valtava epätoivo ja masis iski. Ei taaskaan tästä kierrosta vauvaa. Vollotin pitkään Miehen kainalossa.

Nyt taas mieli on positiivinen, kai se itku auttoi (ja ehkä se Marianne-pussillinen, jonka hain kaupasta). Eikös itkiessä vapaudu vaikka mitä hormonejakin? Niin ja suklaan syönti lisää endorfiineja :)

Ei kai tässä mitään. Huomenna alkaa varmaan uusi kierto ja sen aikana onkin se lapsettomuuspolin aika. Se alkaakin jo vähän jännittämään, polilta tullee tesitieto paperit on jo täytetty ja nyt vaan ootellaan mitä siellä fiksut lääkärit sanoo meidän tilanteesta.

Päivä kuvina

Kp 28 ja aamulla testi näytti oletetustikkin negaa. Masentunutta oloa yritin korjata napsimalla kuvia päivästä.

 

Aamu alkoi lasillisella vettä, jossa oli rkl omenaviinietikkaa. Se kun voi kuulemma auttaa raskautumisessa

 

Ihana termosmukini bussissa matkalla kouluun

 

Koululaukun yksityiskohtia

 

"Maalaismaisemaa" lenkillä

 

Lohta ja couscousta

 

Ja illalla vielä vähän kouluhommia

Päivä masista helpotti vähän ihanat luokkakaverit koulussa ja mahtavan aurinkoinen ja lämmin sää (joka oikein huusi ulkoilemaan). Toivottavasti sama sää jatkuu viikonlopun yli, mulla kun on pitkästä aikaa täysin vapaa vkl :)

 

Coping-keinot

Alkuun raskautumisen yritys on helppoa, jätetään ehkäisy pois ja annetaan lapsen tulla. Siinä vaiheessa, kun kuukaudet kuluvat eikä lasta kuulu, alkaa mieleen hiipiä erilaisia ajatuksia. Omalla kohdalla ensimmäiset 6-7 kk menivät nopeasti ja helposti, sitten alkoivat ajatukset muuttua. Tuli tunne, että mikä ihme tässä kestää, miksi tämä on minulle niin vaikeaa. Aloin kehitellä keinoja käsitellä näitä ajatuksia. Tänä syksynä koulussa on käsitelty paljon mieltä ja erillaisia mielenhallintakeinoja (syvennyn siis psykiatriseenhoitotyöhön). Tässä on tullut mietittyä omia keinoja ja voimavaroja käsitellä lapsen kaipuuta. Se miten hyvin olen onnistunut, onkin sitten toinen juttu. Tänään kun  katsottiin koulussa videota, missä oli vähän vajaa vuoden ikäinen söpöliini, niin kyyneleethän siinä tuli silmiin. Onneksi ei kukaan huomannut...

Käsittelykeinoista tärkein on ollut puhuminen. Lapsen yrittämisestä kerroin melkein heti ystäville. Pikkuhiljaa puhuminen siirtyi siihen että, minua alkaa pelottaa, kun lasta ei kuulu. Kohdunulkoisen jälkeen puhuminen sai uuden sävyn. Kokemus oli aika karu, joudun kiireelliseen leikkaukseen vuodettuani yli litran verta ja olin todella kipeä. Se että olen saanut puhua asioista ystäville, on auttanut minua käsittelemään asiaa. Mulla on aina ollut kova tarve puhua ja jos olisin salannut raskauden yrittämisen ja kaikki siihen liittyvät tunteet olisi viime kuukaudet varmaankin olleet paljon paljon rankempia.
Välillä tosin puhuminen (ja siinä samalla itsensä terapioiminen) menee kyllä vähän yli. Olin muutama viikko sitten bileissä ja juttelin naisen kanssa, jonka olin ehkä tavannut kerran aiemmin. Siinä sitten boolin ja valkkarin saattelemana puhe kääntyi jotenkin lapsiin ja lopulta vuodatin koko oman kuvion tälle. Seuraavana aamuna sitten olikin krapulan lisäksi pienoinen hävetys päällä. Tosin sain kyllä häneltä paljon myötätuntoa ja sympatiaa ;)

Tiedon saaminen ja vertaistuki on auttanut mua myös paljon. Viime kuukausina on tullut luettua tosi paljon nettikeskusteluja ja juttuja/artikkeleita aiheesta. Tiedon saaminen samalla auttaa, mutta myös lisää pelkoja. Sh opiskelijana olen tottunut  etsimään tietoa sairauksista ja miettimään mikä lähde on luotettava, tästä taidosta ainakin on ollut hyötyä!

Uutena mielenrauhoituskeinona on tullut liikkuminen, ostin oikeat juoksukengät ja olen yrittänyt tietoisesti siirtää lapsettomuusasiat mielestä juoksemisen avulla. Kuulokkeet korviin, poppi soimaan ja lenkille siis!

    

Tässä vielä kuva uusista kengistä!

Syystuulia

Syksyn saapuminen masentaa, kesäihminen kun olen. Tästä on kuitenkin tulossa (toivottavasti) niin jännä syksy ja talvi, että kesä on kohta taas täällä! Tarkoitus olisi talven aikana valmistua vihdoinkin sairaanhoitajaksi, nyt syksyllä on viimeinen harkka ja syventävät kurssit. Ja keväälle jää vain muutamia tenttejä ja yksittäisiä tunteja. Viritellä lenkkeilyharrastusta pitkän tauon jälkeen. Sekä tietenkin aloitella lapsettomushoidot, siis jos kaikki menee hyvin.

Viimeinen "oikea" lukuvuosi tuo tullessaan viimeiset opiskelijabileet kavereiden kanssa. Ja koska täytyy etsiä hyviä syitä lapsettomuudesta, ajattelen, että nyt voi vielä juhlia kunnolla ja nauttia täysillä nuoruudesta.

Monen mielestä elän varmaan aika mukavaaa elämää ja totta onkin, että mulla on paljon asioita joista olla kiitollinen. Mulla on rakastava avomies, hyvä suhde perheeseen ja olen saanut kasvaa Helsingin esikaupunkialueella hyvin turvattun ja onnellisen lapsuuden. Asun ihanassa itse repatussa ja sisustetussa kämpässä. Olen valmistumassa ammattiin, jossa ei tarvitse ikinä olla työttömänä. Opiskelujen ohessa käyn töissä mukavassa työpaikassa. Mulla on ihania ystäviä. Ja minulla on maailman ihanin koira. MUTTA, ja se on iso mutta, jotain puuttuu ja se jotain on oma pieni nyytti. Olen aina ollut lapsirakas, lapsenvahtina aloitin naapurin lapsille 12-vuotiaana ja jatkoin sitä siihen asti, että rupesin tekemään hoitoalan töitä.

Koska lapsen yritys on kestänyt yli vuoden kärsitään miehen kanssa ihan "virallisesti" lapsettomuudesta, asian kanssa on ollut vaikea elää. Nykyään tuntuu, että elämä pyörii kuukautiskierron ympärillä, milloin menkat loppuu, koska voi tehdä ovulaatiotestejä ja koska on otollinen aika yrittää raskautumista ja koska taas voi alkaa jännäämään onko onnistunut. Ku:n jälkeen heinäkuussa saatiin sairaalasta lähete lapsettomuuspolille ja nyt sitten jännityksellä odotellaan Miehen kanssa aikaa.

Tämä tällä kertaa. Ainiin, ja se tärkein asia lapsettomuusblogissa nyt eletään kiertopäivää 26 ja menkkoja odottelen viikonloppuna alkavaksi.

Kuka minä olen ja miksi haluan tehdä blogin?

Ajatus blogista lähti kypsymään päässäni, kun selailin erilaisia sivuja lapsettomuudesta (blogeja, keskustelupalstoja ja kaikkia asiaa sivuavia sivustoja). En oikein viihdy keskustelupalstoilla, muutakuin lukijan roolissa, joten blogi sopii mulle luultavasti paremmin. Täällä haluaisin jakaa tuntojani vaikeasta ja kipeästä asiasta, lapsettomuudesta. Lapsettomuus on vaikea asia, se on hyvin yksityinen ja samaan aikaan todella julkinen. Opiskelen viimeistä vuotta sairaanhoitajaksi ja toivon voivani blogissa "terapioida" itseäni ja kentiäs antaa tukea muille saman asian kanssa kamppaileville.

Olen muutaman vuoden yli parikymppinen ja ollaan Miehen kanssa yritetty lasta 06/12 asti. 06/13 raskaus vihdoin alkoi luomusti (tai oli siinä Terolutit kiertoa tasaamassa), mutta se oli kohdunulkoinen ja päättyi aikaisilla viikoilla munatorven repeämiseen ja vasemman munatorven poistoon. Nyt ollaan sitten jonossa Naikkarille, jossa poli aika lokakuun ensimmäinen päivä!