Sitten kun meille tulee se vauva niin... Tällälailla on tullut viimeisen vuoden aikana puhuttua ja mietittyä monta monta kertaa. Pikkuhiljaa lause on alkanut vaihtumaan muotoon: Jos meille tulee se vauva niin... Odottaminen tuntuu pahalta, monilla on 16 kk pillereiden lopettamisen jälkeen puolivuotias vauva. Vauva joka harjoittelee liikkumista (ehkäpä sillälailla söpösti hyljemäisesti ryömien) ja totuttelee uusiin ruokiin ja oppii joka päivä jotain uutta. Vauva joka kasvaa ja kehittyy.
Meillä ei ole vielä mitään. Ei yhtään mitään. Pelkästään suunnitelmia ja toiveita, joiden toteutumisesta ei ole mitään takeita.
Mulla on suunnitelmat selvillä, tiedän mihin pinnasänky laitettaisiin. Kenet pyytäisin kummiksi. Mielessä on täydellinen pojan nimi. Tiedän millaiset vaunut haluaisin (sellaiset kolmipyöräiset juoksurattaat värikkäällä kankaalla). Tietäisin millaisiin vaatteisiin haluaisin lapseni pukea ja tiedän mistä kaupasta löytyy aivan ihanat lakanat pinnikseen.
Ja miten paljon haluaisinkaan halata ja pussata omaa lasta. Miten paljon haluaisin nähdä Miehen pörisyttelemässä ja kutittelemassa lapsen vatsaa. Kuinka paljon haluaisinkaan etsiä vauvan naamasta minun ja Miehen tuttuja ja rakkaita piirteitä.
Lapsettomuuspolin aikaan on enää kolme yötä. Sitten toivottavasti ollaan vähän lähempänä suunnitelmien ja toiveiden toteutumista.Toiveiden, joihin jaksan vielä uskoa joka kuukausi. Toiveiden, jotka kuitenkin ovat tähän asti joka kuukausi karanneet tavoittamattomiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti